Puhe Sankarivainajille


Pidetty Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan XII juhlallisen maisteri- ja tohtoripromootion seppeleenlaskun yhteydessä Hietaniemen hautausmaan sankariristillä 26.5.2006 klo 16.10.



Minun sukupolveni tuntee sodan vain teoriassa: meille on opetettu sodasta koulussa, olemme lukeneet siitä kirjoista ja nähneet sen täysissä väreissä elokuvateatterin valkokankaalla. Sukupolveni ei pääsääntöisesti tunne sotaa omakohtaisen kokemuksen kautta. Olemme tottuneet siihen, että meillä on oikeus omaan ääneemme ja elintapoihimme, mahdollisuus toteuttaa itseämme ja yksityiselämäämme kuten haluamme. Mutta missä on sankarivainajien vaiennettu oikeus ääneen?

Our Conferment Ceremony is a Jubilee Ceremony very fittingly, because it marks also the 50th anniversary of the Finnish Peacekeeping Forces in various international contexts since 1956. The Finnish Minister of defence will come here next Monday, to this very same spot where we are standing now, to commemorate this occasion with a new monument dedicated to those Finnish peacekeepers who have lost their lives in the line of international duty.

Kuusikymmentä vuotta sitten opiskellut sukupolvi omisti elämänsä Isänmaalle, kun me omistamme elämämme lähinnä itsellemme, oman tulevaisuutemme rakentamiselle. Minun sukupolveni pitää ajoittain oikeuttaan tulevaisuuteensa kuin annettuna itsestäänselvyytenä, vaikka sen ovat meitä vanhemmat sukupolvet meille lunastaneet. Minun ikäiseni, valtiotieteitä ja arkkitehtuuria opiskellut ylioppilas, vänrikki Tapio Wartiovaara, kirjoitti: "Soturilla, joka tahtoo taistelun melskeessä hyvin toimia, ei saa olla muuta kotia kuin isänmaansa, ei muuta tunnetta kuin velvollisuus ja vimma. Tulevaisuuden suunnitelmat pannaan lukittuun laatikkoon ja muistot pakataan ilmatiiviisti talteen."

Ylioppilas Wartiovaara kaatui helmikuussa 1940 Taipaleen Mustajoella, mutta hänet on haudattu tänne, Hietaniemen sankarihautaan. Se pistää miettimään, minkä puolesta olisin itse valmis uhraamaan oman elämäni tänään. Suomenkin vuosisataisessa historiassa on lukuisia sotia, jotka modernin yhteiskuntatieteilijän on helppo jälkikäteen tuomita turhiksi: rajaa siirrettiin, valtiot kamppailivat resursseista, tai veli kävi veljeä vastaan. Yksittäisen ihmisen elämään sodalla on kuitenkin aina lähinnä tuhoisa vaikutus. Samalla sotiin on liittynyt myös toivon siemeniä: esimerkiksi valtiotieteellinen tiedekunta perustettiin toisen maailmansodan Euroopassa tauottua, rakentamaan uutta ja parempaa maailmaa. Sodan muisto ja läheisyys sekä sankarivainajien kunnioittaminen leimasivatkin hyvin vahvasti myös tiedekuntamme ensimmäisten 1950-luvun promootioiden kokonaisuutta. Sitä seuraavat vuosikymmenet ja suurten ikäluokkien sukupolvet eivät tehneet samoin, vaan jopa haukkuivat veteraaneja tyyliin .mitäs menitte sinne.. Se oli heidän sukupolvensa oikeus ääneen. Niinpä minun sukupolveni voikin jälleen kuulla viestin paremmin, etenkin koska katsomme oikeudeksemme kuunnella ketä ja mitä tahansa, ja vetää siitä omat yksilölliset johtopäätöksemme.

Isovanhempiemme sodankäynyt sukupolvi on esillä promootiossamme kuitenkin riemukkaissa merkeissä: riemumaistereiden ja -tohtoreiden etuoikeus on puhua myös niiden aikalaistensa puolesta, joiden oma oikeus ääneen tukahdutettiin olosuhteissa, joita promootiomme nuorten on lähes mahdotonta edes kuvitella. Siksi tämä isovanhempiemme sukupolven ääni kantautuukin promootiossa nimenomaan siirtämällä meille perintönsä ja viestinsä menneistä raskaistakin ajoista. Olemmekin täällä kunnioittamassa kaikkien historiamme sotasukupolvien vainajien muistoa ja uhrauksia, niin punaisten kuin valkoisten, kotimaamme tai vieraan vallan puolesta kaatuneiden, niin urheiden kuin pelkureidenkin. Monien aiempien sukupolvien oikeus ääneen on tukahdutettu väkivalloin, mutta heidän muistonsa ja perintönsä vaaliminen muuttaa minunkin sukupolveni äänen sävyä. Tätä viestiä heiltä meille sopii kuvaamaan Tauno Koskelan runo Vahdinvaihto helmikuulta 1942:

Ja täällä veli, täällä taistelin
sen ensimmäisen, raskaan taisteluni.
Sen päivän muistan eessä bunkkerin!
- tienviitta, merkki, enteellinen uni:
Kun siinä kuolemaani valmistun.
Sun luoti tapaa, lähdet elämästä.
Kuin jokin sanois, käskis: Jatka tästä!
On vahdinvaihto tullut Sun ja mun.

Pitäkäämme minuutin hiljainen hetki kunnioittaaksemme kaikkien sotiemme vainajien muistoa.


Takaisin