Puhe Uudellemaalle


Pidetty Eteläsuomalaisen osakunnan 102-vuotisjuhlassa (Vanha Ylioppilastalo 10.10.2007).



Herra Satakunnan suoma kansleri, Kaisaniemen komea inspehtori, paras kuraattori Pakilasta, kunnioitetut kunniajäsenet, uudet uusmaalaiset toivot sekä viehättävät vieraat muualtakin!

Mistä on uusmaalainen kansa kotoisin? Eteläsuomalaisen osakunnan kanta-alue on tunnetusti Uusimaa, mutta ei ole silti ollenkaan varmaa, että me nykyosakuntalaiset olisimme mitenkään tasainen tai edes edustava otos maakuntamme väestöstä. Koska meitä yliopistossa kuitenkin opetetaan luottamaan empiriaan, pieni kvantitatiivinen selvitys valaiskoon asiaa: selvitin, mistä osakuntaan vuonna 2007 kirjoittautuneet fuksit ovat tarkemmin kotoisin. Lähdemme pienelle Uudenmaan kierrokselle.

Lohjalta on kotoisin yksi tämän syksyn fuksi. Jos olen alunperin jostain "syvemmin" kotoisin, niin Lohjalta! Sieltä on koko äidin puolen sukuni lähtöisin ja sieltä löytyy isovanhempiani ainakin 1700-luvulle asti. Siellä istui sukuni kantaisä aikanaan jalkapuussa tuomittuna naisten viekoittelemisesta, ja parisataa vuotta myöhemmin, aivan viime vuosituhannen lopulla, kävi nuori tuutorileiriläinen Lohjan Lohirannassa hankkimassa itselleen hankaluuksia samantyyppisissä mieliteoissa.

Kokoonsa nähden paljon fukseja ovat tuottaneet mm. Vihti ja Nummela, joista tulee neljä uutta jäsentämme. Myös molemmista paikkakunnista minulla on kauniita, suorastaan romanttisia muistoja. Aivan samaa en valitettavasti voi sanoa jopa 14 uutta fuksia tuottaneesta Vantaasta, josta mm. äitini paluumuuttaa pois näinä päivinä kymmenen vuoden asumisen jälkeen. Vaikkei Vantaassa sinänsä mitään vikaa ole, se tuntuu pääkaupunkiseudunkin kuntien joukossa "kiusatulta pikkuveljeltä", joka kärsii menestyneempien sisarustensa varjossa huonommasta itsetunnosta. Vantaan fuksit, todistakaa väitteeni vääräksi ja aktivoikaa osakuntamme Vantaa-Seura jälleen vireäksi! Vantaa on kuitenkin Helsingin pitäjä, pääkaupunkimme alkukoti! Myös minua ulkoilutettiin viikottain Vantaanjoenrannassa Pitäjän kirkon lähellä aina nelivuotiaaksi asti, ja kannan siksi Eskon häissäkin suurimmalla ylpeydellä nimenomaan Helsingin pitäjän kansallispukua!

Kävin koulutieni ja vartuin tuskallisesti aikuiseksi Espoossa, joka on tuottanut osakunnalle tänä syksynä huimat 20 fuksia! Matinkylän ankean nukkumalähiön muistojen arvet ovat jo umpeutuneet, ja maineikkaan Tapiolan lukioni aikoja muistelen jo suorastaan lämmöllä. Koska lukiomme pinko-oppilaat olivat kaikki kotoisin eri puolilta Espoota, tämän Suomen toiseksi suurimman kaupungin - vai pitäisikö sanoa esikaupungin? - alueet ja sisäiset bussilinjat tulivat kolmessakin vuodessa hyvin tutuiksi. Kokematta jäi ainoastaan Kauniainen, tuo Espoon oma Vatikaani, joka ei nytkään tuottanut osakunnalle ensimmäistäkään fuksia. Useimmat Grankullalaiset löytyvätkin varmaan Nylands Nationista, jonne myös esimerkiksi Inkoolaisten ja Porvoolaisten syvemmät rivit ovat kerrostuneet. Idyllinen Porvoo ja sen naapuri Askola ovat kuitenkin tuoneet myös ESO:lle kumpikin yhden fuksin tänä syksynä. Porvoo on aina ollut minulle se viehättävä keskiaikainen keskusta, joka pääkaupungiltamme 1500-luvun aluepolitiikasta johtuen puuttuu. Siksi Porvoo tuntuu myös olevan sekä henkisesti että maantieteellisesti lähempänä kuin se todellisuudessa on.

Kolme fuksia tuottaneella Hyvinkäälläkin on ollut unohtumaton rooli nuoruudessani: Hyvinkääläisten ystävieni kanssa ryyppäsin nuorimpana ja vedin ensimmäiset kunnon kännit paikallisissa ravintoloissa, joissa oli niiden kokoon nähden varsin hurjaa menoa. Nuo ajat kuitenkin opettivat monia tärkeitä perustotuuksia elämästä.

Viime vuosina osakunnassamme selvästi lisääntynyt kotiseutumatkailu on syventänyt myös omaa maakunnallista identiteettiäni. Tammisaaren unelias, pienen mittakaavan miljöö viehätti sisintäni: siellä voisi asua pikkuporvarillisesti ja käydä viikonloppuisin mummojen kanssa torikahveilla. Autereisella Nummella ajoin ensi kertaa elämässäni traktorilla tuntien vauhdin hurmaa ja raikkaita tuulahduksia mullantuoksuisessa kesäillassa. Siuntion keskiaikainen historia ja linna-arkkitehtuuri yllättivät suurella vivahteikkuudellaan. Mäntsälän kansallismaisemaa halkoivat oikoratatyömaan rikki revityt kalliot ja raa'an teräksen tuoksu. Ruotsinpyhtäällä yövyin edesmenneen Mannerheim-ristin ritarin huoneessa ja vaikutuin kirjahyllyn isänmaallisen kirjallisuuden suuresta määrästä ja erityisestä laadusta.

Selvitykseni merkittävin havainto - ei mikään tieteellinen sensaatio - liittyy siihen, ettei meillä ole tänä vuonna ainuttakaan fuksia Hangosta, Tammisaaresta, Pohjasta, Karjaalta, Sammatista, Nummi-Pusulasta, Karkkilasta, Orimattilasta, Artjärveltä tai Ruotsinpyhtäältä! Kirkkonummi, Siuntio, Mäntsälä, Lapinjärvi, Loviisa ja Nurmijärvi ovat kukin tuottaneet sentään yhden! Kaikkia näitä paikkakuntia yhdistää se, että ne ovat maakuntamme reuna-alueilla. Siten rajamme, nämä Uudenmaan etuvartioasemina toimivat paikkakunnat uhkaavat jäädä vaille miehitystä. Hiipuuko kanta-alueemme siis vähitellen reunoiltaan alkaen, altistammeko sen muiden osakuntien invaasiolle? Turkulainen ylioppilas on niin ovela, että se hyökkää vaikka idästä!

Tuusulasta kolme, Järvenpäästä viisi fuksia. Olin Tuusulanjärven rannoilla viimeksi tänään laskemassa HYY:n seppelettä Aleksis Kiven haudalle ja tarkastamassa Ylioppilaskunnan kansallisomaisuutta, Aleksis Kiven kuolinmökkiä. Monet suurista kansallistaiteilijoistamme ovatkin samalla olleet Uudenmaan kuvaajia. Sibelius kuunteli Ainolassaan hiljaisuutta ja käänsi Suomen luonnon musiikin kielelle inhimillisen käsityskyvyn ylittäen. Katsellessani koskettavalla tavalla karua järvimaisemaa kesämökilläni, kuulen kuikkien uljaiden huutojen ohella Sibeliuksen musiikkia korvissani ilman orkesteriakin. "Landella" myös kävelin polvenkorkuisena aidossa saniaismetsässä, siellä tervasin puista soutuvenettä, sieltä tuon kaupunkiin kesän sienet ja marjat, ja siellä katson saunan terassilta punervaa auringonlaskua tyynen järven yllä. Kuten slangitermi viittaakin, "Lande" on jo määritelmällisesti paikka kotiseudun ulkopuolella, tässä tapauksessa Savon sydämessä. Ee se oo tääsin poessulettua. Pienessä maassa meistä kaikilla on kytköksemme myös muualle. Isäni on kotoisin sekä Hämeestä että Kymenlaaksosta ja suoritin varusmiespalveluksenikin samoissa maakunnissa, Riihimäellä ja Haminassa. Henkinen "eteläsuomalainen" kanta-alueemme jatkuu kiistattomasti myös esimerkiksi Suomenlahden eteläpuolelle Viroon, jota rakastan syvästi. Tämän syksyn fukseista kaikkiaan hieman toista kymmentä on kotoisin jostain tyystin Uudenmaan tuolta puolen, ulkomailtakin kolme!

Muiden osakuntien piirissä meidät esolaiset nähdään ajoittain välinpitämättöminä kaupunkilaisboheemeina, jotka emme Kehä III:n ulkopuolisesta Suomesta paljonkaan ymmärrä. Ja on siinä perääkin, olen itsekin kaupunkilaisgeenimanipuloitu kolmannen polven syntyperäinen stadilainen, jolla on epäilyttäviä "eurooppalaisia" harrastuksia ja joka on siinä määrin itseriittoinen kaupunkilainen, ettei näe Keskustapuolueessakaan muuta hyvää kuin Laura Kolben. Tunnustan siis avoimesti urbaanin ylimielisyyteni. - - - Helsinki. 74 uutta fuksia! Tässä "savuisessa ja sumuisessa" kaupungissa on Keisarimme rakennuttama monumentaalikeskusta, kaikki valtion ja elinkeinoelämän tärkeimmät laitokset, Itämeri kolmessa ilmansuunnassa ja lisäksi ihastuttava saaristo! ESO eroaa merkittävällä tavalla muista osakunnista juuri siinä, että kaikki muut ja itse Äiti Yliopisto sijaitsevat täällä meidän kanta-alueemme ytimessä! Tääll' on todellakin Suomen pää ja Sydän! Mutta lämpöisin lempeni kotikaupunkiini ei johdu instituutioista, vaan Stadin viehkeistä luonteenpiirteistä: kun "Jumala rankaisee Helsinkiä tänä yönä", syyssade piiskaa mustaa asfalttia ja ränneistä purkautuu vesipatsaita, kun aamuyön raskaina tunteina kivikaupungin täyttää lokkien hurmioitunut vaikerrus ja Merikannon tunteellinen piano soi jossain vaimeasti. Täällä maailman parhaat klassisen venäläisen keittiön ravintolat ovat thaimaalaisen snägarin kaverina ja lenkkeilyreittini on arkkitehtiheeroksien mukaan nimettyjen katujen Kulosaaressa. Tuomiokirkon portaat, Eiran jugendtalot, Stockmannin leluosasto, THX-elokuvateatterit! Sörkan kirpparit, Helsinginkatu ja viimeiset herkkupalat elämän aitoa kaurismäkeläisyyttä! Lukuisat antikvariaatit ja kaupungin pienet muistomerkit! Raitiotievaunut ja ilta rakkaan ystävän kanssa Cafe Engelin suurten teekuppien äärellä! Näistä kudotaan nuoren urbaanin yliopistolaisen elämän kirjo!

Hyvät kuulijat, siirryn maakuntaselvitykseni johtopäätöksiin. Puhe Uudellemaalle puheen Isänmaalle sijasta on tietoinen valinta. Voimme juurikaan valehtelematta sanoa, että Ylioppilaskuntamme nuoruuden idealismi on synnyttänyt mm. tämän Suomeksi nykyisin kutsumamme kansallisvaltion. Siten nimenomaan ylioppilasliikkeellä olisi moraalinen oikeus myös purkaa tuo kansallisvaltio, jos ja kun se on aikansa elänyt, ja korvata se jollain nykytulevaisuuteemme paremmin soveltuvalla ideologis-poliittisella rakenteella. Olen Stadin Sörkasta ja uusmaalainen, mutta samalla eurooppalainen. Jos Tallinna on minua kymmenen kertaa lähempänä kuin Rovaniemi ja tuntuu lisäksi kotoisemmalta, miksi Viro pitäisi kokea ulkomaaksi ja Lappi kotimaaksi? Ehkäpä joulupukin vuoksi, mutta silti! Reservin upseerina puolustan aina tarvittaessa ja vapaaehtoisuuden innollakin maatani, mutta tuo maa ei ole minulle Suomen valtakunnan maantieteellisten rajojen muodostama alue, vaan kokoelma aivan muita asioita. En siis puolusta kansallisvaltioisänmaatani, vaan itselleni rakkaita asioita: Helsingin mukulakivikatuja, savolaista mökkimaisemaani, jopa Pohjanmaan soita, mutta myös Tallinnan vanhankaupungin puoteja, yhteiseurooppalaista identiteettiä ja venäläistä ruokakulttuuria!

En silti aio irtisanoutua minua Lappiinkaan yhdistävistä asioista. Jos olen urbaani, niin olen kyllä metsäläinenkin: Voin matkustaa maailman suuriin metropoleihin tai muiden mantereiden luonnonkauneudeltaan henkeäsalpaaviin paikkoihin, mutta loppujen lopuksi minä kuulun kuivaan kangasmetsään kuusikon ja mustikanvarpujen keskelle. Tunnetusti Suomessa on kylmää ja pimeää, minkä lisäksi olemme hiljainen ja synkkämielinen kansa, mutten tekisi vaihtokauppoja iloluonteisten etelämaalaisten kanssa mistään hinnasta. Sillä vaitonaisuutemme on avoimuutta, ujoutemme turvallisuutta, hiomattomuutemme rehellisyyttä, kylmyys ja pimeys rohkeutta ja sisukkuutta! Perinpohjainen synkkyytemmekin sisältää melankolian slaavilaissävytteistä kauneutta, jota - förlåt mig - suomenruotsalaiset eivät voi koskaan kunnolla kokea, saati ymmärtää! Mutta väitän, että juuri tuo vaitonainen melankolia on tunteidemme syvin tulkki, suomalaisuutemme ydin! Me uusmaalaiset olemme sitten vielä oppineet yhdistämään siihen ruotsalaissävytteistä ilomielisyyttä ja venäläisiä hullunrohkeita päähänpistoja.

Jos haluatte nähdä koko uusmaalaisen kansanluonteen yksiin kasvoihin kiteytettynä - tässä tapauksessa siis suorastaan Kivettynä - menkää Rautatientorille! Jos menette oikein lähelle Aleksis Kiven patsasta ja katsotte häntä silmiin hiljaisuuden vallitessa, mainittu melankolinen raskaus on käsin kosketeltavaa. Vaikka patsas ei liikahdakaan, sen voi selvästi nähdä ja tuntea nyökkäilevän yhteisen ymmärryksen, sielujen sympatian merkiksi. Kiitos Sinulle Aleksis, minä en tiedä, mitä omana aikanasi tunsit ja ajattelit - mutta minä ymmärrän. Tänäänkin sama ihmetys ihmiskunnan kollektiivisen typeryyden ja samalla luomakunnan ihmeellisen rikkauden edessä puhuttelee ja pakahduttaa minunkin vähäistä sieluani. Lempeän aurinkoisena kesäpäivänä kiipesit korkealle Tuusulanjärven kalliolle ja hiljaa kuulostellen katsoit uusmaalaista kansallismaisemaa. Nyökkäsit hiljaa itsellesi ja hymyilit ymmärryksen hymyä: Tämä on koti, täältä minä olen, tänne minä kuulun. Vaikka minä saisin maailman aarteet ja vaikka minut vietäisiin taivaisiin, tänne minä palaan vaikka kerjätä saisin, vaikkapa hulluna pidettäisiin. Sillä täältä - olen minä - ja uusmaalainen kansa kotoisin. Kiitos.


Takaisin