Puhe yhteiskuntajärjestykselle


Puhe yhteiskuntajärjestykselle (Talet till samhällsordningen / Address to Societal Order) Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan XIV promootion seppeleensitojais- ja miekanhiojaispäivällisillä 26.5.2016



Ärade promotorn, kunnioitettu isäntäväkemme, hunajainen yleisen seppeleensitojamme vanhempineen, hyvä vararehtori, tuore dekaanimme, kaikki toiveikkaat promovendit seuralaisineen, rakkaat yliopistolaiset ja yliopiston ystävät!

Ennen oli kunnollista. Perinteisen yhteiskuntajärjestyksen aikana ei promootiotoimikunnan valmistumatonta jäsentä olisi varmaan päästetty edes puhumaan; onnekseni olemme siirtyneet yhteiskuntaan “järjestyksen jälkeen”. Teesini on, että perinteinen yhteiskuntajärjestys on viime vuosikymmeninä asteittain hämärtynyt ja sumentunut, ellei se ole jopa katoamassa.

Men varifrån har vi då fått vår samhällsordning? Den åtminstone härstammar från det kungliga Sverige och från Finlands autonoma period under det kejserliga Ryssland. Dessa tider förde med sig t.ex. ständer, stadgar och statliga institutioner, ministerier och myndigheter, adel och ordnar, post och järnväg, ja, till och med den grundläggande formen för vårt universitet! I det kejserliga Ryssland rådde en strikt, fransk typ av samhällsordning: tjänstemännen delades in i 14 olika nivåer enligt rang, från kollegiiregistrator till verkligt geheimeråd, och varje rang hade förutom motsvarande civila och militära titlar också noggranna definitioner om kejserliga belöningar och sätt att visa uppskattning på.

Yhteiskuntajärjestyksellä on aina ollut myös vahvat sotilaalliset painotukset: valtiojärjestyksen perusluonteeseen kuuluu sen suojelu asein ja jopa kansalaisten verellä. Maailmansotien melskeissä suomalaiset sekä puolustivat että pelastivatkin yhteiskuntajärjestyksensä aseellisesti; muutoin kohtalomme olisi varmasti ollut paljon kehnompi.

Die Geschehnisse der Weltkriege und deren Interpretationen erwecken natürlich immer auch widersprüchliche Gefühle und Lehrkontroversen. Nächstes Jahr feiern wir 100 Jahre Finnische Unabhängigkeit und sofort danach sind 100 Jahre vergangen von den "Geschehnissen des Jahres 1918", von denen wir nicht einmal mit deren Bezeichnung endgültig in Übereinstimmung sind. Darüber hinaus haben sich viele während des zweiten Weltkrieges aus falschen Gründen in eine überschaubare Gesellschaftsordnung "verliebt" und haben auch in Finnland das dritte Reich der Nationalsozialisten bewundert. Ebenso ist unsere Waffenbruderzeit mit den Deutschen immer noch und mit Recht im Fokus aktueller Geschichtsforschung und moderner Neuinterpretationen.

Promootioiden ohjelmaan kuului 1920-luvulta alkaen autoajelu kaupungilla, mutta toisen maailmansodan päätyttyä se vaihtui seppeleenlaskuihin Hietaniemen sankarihaudoilla ja Vanhan ylioppilastalon akateemisten sankarivainajien muistomerkillä. Koska valtiotieteellinen tiedekunta oli perustettu toisen maailmansodan päättymispäivänä ja sen ensimmäinen opiskelijasukupolvi oli tuoreiden sotakokemusten kyllästämä, ei ole ihme, että seppeleenlaskujen ja tykkikunnialaukausten perinteet tulivat tärkeiksi osiksi juuri valtiotieteellisiä promootioita. Tykki jylisee taas huomenna aktin jälkeen, mutta samalla tämä 14. promootiomme on ensimmäinen, jonka ohjelmasta toimikunta jätti seppeleenlaskun pois, koska ei uskonut sen vievän tätä tärkeää viestiä koko promootioyleisölle riittävän hyvin. Sen sijaan sain vaativan tehtävän tuoda tuon viestin teille tässä puheessa.

Vaarini Erkki Leonard Aniluodon asevelvollisuusaika Kivijärvellä, Kannaksella ja Itä-Karjalassa kesti viisi vuotta: hän koki vihollisen sekä kaatuneiden tovereiden lisäksi mm. täit ja rajattoman väsymyksen, haavoittui sodassa kahdesti ja sairasti keltataudin, hänen veljensä Matti Rafael Aniluoto kaatui vain 22-vuotiaana. Lopulta kotiuduttuaan pula-aikaan kaikki oli kirjaimellisesti kortilla eikä vaarillani ollut sen koommin työtä kuin asuntoakaan; vain kulunut sotilaspuku, josta korpraalin natsatkin piti irrottaa. Vielä siviiliin päästyä olivat öiset sotapainajaiset tämän yhteiskuntajärjestyksen pysyvästi vammauttaman miehen seurana vuosikymmenen ajan! En väitä ymmärtäväni, kuinka vaikeaa tuolla sukupolvella on todella ollut, mutta ainakin lähisukulaiseni on kertonut minulle siitä henkilökohtaisesti!

Monet nykynuoret eivät enää pidä rauhaa Keski-Euroopassa EU:n merkittävänä saavutuksena, koska se tuntuu heille itsestään selvältä. Historiansa lukeneet tietävät paremmin. Todella veristen Napoleonin sotien jälkeen Wienin tanssivan kongressin 1814–1815 osallistujat halusivat kaikin keinoin estää sodan Euroopassa, ja tässä onnistuttiinkin kolmen sukupolven ajan. Ensimmäinen sukupolvi muisti omakohtaisesti, opetti lapsilleen toiselle, ja kosketti vielä lapsenlapsiaan kolmatta. Mutta niin vain se neljäs sukupolvi historian opetukset unohtaneena lähti innolla nationalismia puhkuen ensimmäiseen maailmansotaan ja luuli palaavansa “jouluksi kotiin!”. Kuulostaako tutulta? Maailmansodat kokenut isovanhempieni sukupolvi oli ensimmäinen, vanhempieni sukupolvi toinen ja itse olen sen kolmannen edustaja. Vaan jo 15 vuotta nuorempi, yliopistojen nykyinen opiskelijapolvi kuuluu siihen neljänteen, jota sota ei usein ole koskettanut henkilökohtaisesti enää edes isovanhempien tarinoissa. Kuitenkin aikamme nationalistinen pullistelu ympäri Eurooppaa sekä Venäjän uusi imperialismi muistuttavat pelottavan paljon ajasta sata vuotta sitten. Voimme vain toivoa, ettei tämä “neljäs” sukupolvi monien edeltäjiensä tavoin jälleen joudu tarpeettomiin sotiin!

My favourite Canadian poet and singer Leonard Cohen described our culture and Western civilization as “nail polish”. We paint ourselves and our nails with beatiful and shiny decorations, but that is just a facade. All this beautiful stuff from Mozart to Bukowski, as exalted or as funky as it gets, is just nail polish, which in time begins to crack and flake, and what is showing through underneath: the claws! And that’s what we’re living with just now – a world in which the nail polish is coming off and the claws have been exposed, again.

On piinlik et kaheksakymnendate lõpus otsustavatel hetkedel Soome oli nii hingeliselt alistunud nõukogude ühiskonnakorra vaiksele toetamisele, et Venemaa reaktsioonide kartuses ei julgenud me rahvana tunnustada oma lähinaabreid Eestit, Lätit ja Leedut veel ka siis kui juba mitmed kaugematest läänemaadest olivad seda juba teinud. Sellest me aga saame võtta õppuseks ja tulevikus julgelt ehitada ehtsalt ylevatele Euroopalikudele väärtustele põhinevale yhiskonnakorrale.

Vaikkei ehkä tietoisen suunnittelun tuloksena, yhteiskuntajärjestyksemme on jo 1960-luvun lopulta asti määrittynyt myös siitä, että tilapäisiä juristien tynkäkausia lukuun ottamatta Suomen pääministeri on käytännössä aina ollut valtio- tai yhteiskuntatieteilijä. Yhteiskunnassa järjestyksen jälkeen olemme nyt saaneet historian ensimmäisen insinööripääministerin, tunnetuin seurauksin. Sivistys- ja kulttuurilaitosten edustajien tuntemukset hallituksen niille tuottamista tuhoisista vaikutuksista tiivistyvät tiedeyhteisön mielenosoitukselliseen vastaukseen Rogamus urgeatis innovationes in culos vestros, jota alatyylisyytensä vuoksi en tässä suomenna, mutta joka sekin kertoo sumentuvan yhteiskuntajärjestyksen viestiä: yhteiset visiomme ovat hajautuneet, perinteisimmätkin instituutiot natisevat liitoksissaan, yhteisöllisyys ja solidaarisuus ovat koetuksella. Valtion, kirkon ja puolustusvoimien kaltaiset ikiaikaiset instituutiot joutuvat perustelemaan olemassaolonsa ja “palvelemaan asiakkaita” samalla, kun jo kadunmieskin voi somettaa Suomen ulkopolitiikasta, josta ennen sai puhua yksin Kekkonen.

Hyvät kuulijat, nykyihminen kokee hierarkian, muodollisuuden ja määrämuotoisuuden jotenkin ahdistavana. Kaiken toteutus on nykyään “sumeaa”, luonnosmaista ja viimeistelemätöntä. Huolellisuus ja suunnitelmallisuus ovat kadonneet: valtionhallinnossakin “kokeillaan” ja säädetään lakeja lonkalta kunnolla valmistelematta. Punavihreät ministerit eivät tahtoisi pitää tasavallan presidentin muotokuvaa seinällään, valtion virkamiehet eivät välittäisi tulla listatuksi valtiokalenteriin eivätkä edes järjestöaktiivit enää oikein osaa kokoustekniikkaa. Ihmisille pitää erikseen selittää, ettei “arkipuku” tarkoita arkivaatteita. Toimittajat haastattelevat ministereitä mediassa persoonapronominilla “Sä”. Lisäksi faktat, joita ei enää edes tarkisteta, alistetaan niitä koskeville mielipiteille. Julkaistaan vaikka kyselytutkimuksia siitä, mistä julkisen taloutemme kestävyysvaje kansalaisten mielestä johtuu, vaikka pitäisi julkaista tietoa niistä tosiasioista, joista se johtuu. Asioiden henkilökohtainen kokeminen on meille jo tärkeämpää kuin asiat sinänsä.

Entäs sitten teknologia ja sen käyttäjät? Hah! Radiosta ajetaan ulos tv-ohjelman ääntä ja siinä hämäriksi jäävät “kuvassa näkyy” -viittaukset ovat muka ihan ok; samoin se, että useille kanaville samanaikaisesti ajettavat uutiset alkavat tai päättyvät kesken lauseen. Android-puhelimen mukana tulee käyttöohje laturille, muttei itse puhelimelle. Uusille kodinkoneille pitää alkuun tehdä ohjelmistopäivitys, koska ne on päästetty markkinoille keskeneräisinä. Kohta ei varmaan enää leivänpaahdinkaan toimi ilman, että sen kytkee verkkoon! Kukaan ei enää lue käyttöehtoja; laitamme vain ruksin “hyväksyn ehdot” -ruutuun päästäksemme mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Facebookissa “kyllä” on ehkä, “ehkä” on ei, ja “ei” on ei missään tapauksessa. Paitsi yhtäkkiä ja spontaanisti ne ovatkin “osallistun”, “kiinnostunut” ja “ohita”. Somessa tuijotetaan ja mainosrahat jaetaan klikkaus- ja seuraajamäärien perusteella, vaikka ne tutkitusti eivät kerro paljoakaan siitä, mikä reaalimaailmassa on oikeasti tärkeää. Mikään, mikä on feedissä, ei oikein jää enää talteen.

On silti paasikivimäisesti tunnustettava tosiasiat ja ymmärrettävä, että digitalisaatio ja teknologian kehitys ovat merkittävimmin ja nopeimmin yhteiskuntajärjestystämme tulevaisuudessa muuttavat voimat. Jo nyt voimme käyttää koko ajan ja kaikkialla jaettua ja joukkoistettua tietoa tehokkaammin kuin minkään meitä edeltäneen ajan ihmiset. Tämä on tietoteknologian meille luoma todellinen uusi yhteiskuntajärjestys!

Tulevaisuutta “järjestyksen jälkeen” kuvaamaan olemme valinneet promootiomme maskotiksi tällä kertaa robotit, joista olemme pukeneet yhden ylioppilaaksi, yhden maisteriksi ja yhden tohtoriksi, minkä lisäksi ne toivat mukanaan pöytiinne 30 toveriaan. Robottien design edustaa 1950- ja 1960-luvun retrofuturismia; ne ovat siis promootioterminologisesti eräänlaisia “riemukoneita”! Dystopioiden suurena ystävänä haastan teidät nyt kokeeseen, jossa luovutamme juhlamme järjestyksen näille roboteille yhden minuutin ajaksi. Katkaisija on selkäpuolen oikeassa yläkulmassa. Ready, everyone? Now, engage the Robots!

[45 sekuntia myöhemmin] Olkaa hyvät ja sammuttakaa ne! Nyt kun juhlamme järjestys on palautettu, on johtopäätöksen aika. Yhteiskuntajärjestys on hyvä renki, mutta huono isäntä. Meidän kaikkien tulisi puolustaa yhteiskunnan järjestystä, muttei rakastua siihen. Parhaimmillaan yhteiskuntajärjestys on hyvä kehikko sekä henkilökohtaisten että yhteisöllisten tavoitteidemme toteutukselle, joiden tulisi mielestäni kuitenkin olla hyödyllisiä mieluummin ihmiskunnalle kuin yhteiskunnalle. Kiitos.


Takaisin