Puhe Yliopistolle


Pidetty Eteläsuomalaisen osakunnan 101-vuotisjuhlassa (Vanha Ylioppilastalo 10.10.2006).



Cancellari celsissime! Rector magnifice! Herrat inspehtori ja kuraattori! Arvoisat osakunnan kunniajäsenet, kutsuvieraat, seniorit ja ennen kaikkea ylioppilaat! Seuraa kuvaus päivästäni Yliopistolla.

Ensimmäinen näytös: Aamu

Tiedostin Lempeän Äitini olemassaolon ensi kertaa vuonna 1990 elokuvateatterisalin pimeydessä. Varsinaista elokuvaa ennen esitettiin lyhyt mainosfilmi, jossa juhlavan musiikin säestyksellä koko suuren valkokankaan täyttivät kauniit maalatut kuviot, joita en oikein ymmärtänyt, mutta joiden historiaa henkivät yksityiskohdat ja tunnelma tekivät herkkään rippikouluikäiseen suuren vaikutuksen. Vaikka en tuolloin vielä ymmärtänyt latinaa, tajusin sanojen Universitas Helsingiensis 350 viittaavan Helsingin yliopistoon sen juhlavuonna. En tiennyt, mitä näkemäni varsinaisesti esitti, mutta alkufilmi jäi lähtemättömästi tajuntaani etenkin, koska kävin tuolloin ahkerasti elokuvissa ja ehdin nähdä filmin moneen kertaan ja odottaa sitä kuin vanhanaikaisen näytelmän alkusoittoa. Pettymykseni olikin sitten suuri tultaessa vuoteen 1991, kun "lempikappaleeni" esittäminen yhtäkkiä päättyi yliopiston juhlavuoden päättymisen myötä enkä enää nähnyt noita ihmeellisiä maalauksia valkokankaalta.

Vuonna 1980 Eteläsuomalaisen osakunnan 75-vuotisjuhlan puheessa yliopistolle oikeustieteen ylioppilas Janne Holopainen esitti listan opiskelijoiden senaikaisista vaatimuksista yliopistolle. Puheeseen vastannut osakuntamme Oma Poika, silloinen yliopiston kansleri Ernst Palmén ilmoitti, että hän on kaikista opiskelijan listaamista asioista henkilökohtaisesti täysin eri mieltä, mutta pitää siitä huolimatta opiskelijoiden vaatimuksia oikeutettuina.

Tänään vastaavan vaatimuslistan kokoaminen yliopistolle on haastavaa. Opiskelijaliikkeellä on tällä hetkellä erityisen paljon vaatimuksia valtiovallalle, mutta vähemmän itse yliopistolle. Itsekin olin viimeksi eilen eduskuntatalon edessä osoittamassa mieltäni opintotuen korottamisen puolesta, mutta yliopiston johdon kanssa on viime aikoina tullut lähinnä juhlittua. Toisin kuin neljännesvuosisata sitten, jolloin opiskelijoilla ei ollut edes varsinaista edustusta yliopistohallinnossa, näkisinkin, että 2000-luvulla pikemminkin taistelemme yhdessä yliopiston kanssa yhteisiä ulkoisia vihollisia vastaan. Kun Niiniluoto on pitkälti samoilla linjoilla kuin Aniluoto, voisimmekin puhua leikkimielisesti ns. -niluotojen linjasta: tällä hetkellä mm. uskomme molemmat dynaamiseen sivistysyliopistoon ja haluaisimme laajentaa yliopistojen taloudellista autonomiaa. Tahtoisimme, että yliopistolain 2:ää "Yliopistoilla on itsehallinto", ei nykyiseen tapaan seuraisi useita kymmeniä muita pykäliä siitä, millä tavoin yliopistoja on hallinnoitava.

Jos alkaneelle osakuntamme toiselle vuosisadalle nyt kuitenkin pitää opiskelevan nuorison innolla jotain vaatia, niin perinteisen opetuksen laadun - joka ylioppilaskunnan edustajan kuuluu aina mainita - lisäksi haluaisin yliopiston pitävän kanavansa politiikan huipulle nykyistä paremmin kunnossa. Vielä 1950-luvulla Antti Tulenheimon ja Edwin Linkomiehen kaltaiset hahmot toimivat samanaikaisesti sekä yliopiston että Suomen kansallisen ja alueellisen politiikan johdossa, jolloin myös yliopiston asema yhteiskunnassa oli kiistaton. Vaan kuinka on tänään? Aiempien vuosikymmenten kymmenien professorikansanedustajien ja -ministerien manttelinperijänä on tällä hetkellä tasan yksi professori Arkadianmäellä. Julkkispoliitikkojen maailmassa pahimmillaan yksittäinen poliittisen opiskelijajärjestön aktiivi voi sopivissa olosuhteissa vaikuttaa maan seuraavan hallituksen koulutuspolitiikkaan enemmän kuin koko yliopisto itse käyttämällä normaaleja hallintokanaviaan. Seurauksena yliopistomme onkin muutettu tehotutkintotehtaiksi, jotka pakotetaan liikelaitosten logiikalla tuottamaan "voittoa", vaikka yliopiston perimmäinen tehtävä olisikin olla yleishyödyllinen, koko yhteiskuntaa tiedon valolla valaiseva "sivistyksen majakka"! Eihän kirkollekaan sanota, että "Teidän pitäisi nyt kasvattaa noita kovin alhaisia hautauslukujanne ja laatusertifioida ristiäisenne!"

Tarvitsemmekin nyt siis yliopistomiesten poliittista renessanssia! Meillä on oltava edustajamme siellä, missä sorvataan valtakunnan hallitusten ohjelmia, koska niiden vaikutus yliopistoon on paljon suurempi kuin kaikki virkamiesviestintä sektoriministeriöiden kanssa yhteensä! Vaikka politiikka ei saisi hallita yliopistoja, yliopistojen tulisi silti hallita politiikkaa!

Toinen näytös: Päivä

Vuoden 1995 fuksista yliopisto tuntui käsittämättömän suurelta ja monimutkaiselta vanhanaikaiseen luokalliseen lukioon tottuneelle. Tunsinkin monin tavoin vieraantumista: ihmisistä, paikoista, juhlista, tieteestä. Fuksiryhmämme kuitenkin ollessa tutustumassa Helsingin yliopiston kirjastoon, mitään odottamatta satuin vilkaisemaan ylös kohti kattoa kirjaston keskisalissa. Samassa kuulin musiikin viiden vuoden takaa korvissani, kun rakkaan alkufilmini tuntemattomat kuviot - kirjaston keskisalin katon ja kupolin maalaukset 1800-luvulta - avautuivat edessäni koko niiden luonnollisessa kauneudessaan. Vasta silloin ymmärsin, mitä mainosfilmini oli todella esittänyt, ja samalla se tuntui heräävän eloon, aivan kuin jos mustavalkoelokuvaan olisi yhtäkkiä lisätty värit ja vieläpä vanhan kirjaston tuoksu. Tuosta päivästä alkaen olen ymmärtänyt, että yliopisto on paljon sen muodostavia ihmisiä suurempi. Tuosta päivästä alkaen olen eri tavoin palvellut yliopistoa.

Oman yliopistokirjastoni aarre ja vanhin teos on Osakuntamme ensimmäisen inspehtorin ja kunniajäsenen, rehtori Edvard Hjeltin omakätisellä signeerauksella rikastettu Universitetet Gällande Stadganden, eräänlainen yliopiston hallinto-opas vuodelta 1911. Se osoittaa, että yliopistomme perusrakenne on edelleen kirjaimellisesti tsaarinaikainen - klingeläisittäin siis keisarinaikainen. Kun ymmärsin, että myös Hjeltiä puhuttelivat samat kirjaston kattomaalaukset kuin itseäni noin sata vuotta myöhemmin, tunsin olevani osa jotain paljon suurempaa ajallista ja kulttuurista jatkumoa. Tänäänkin voin istua samoilla Arppeanumin puupenkeillä, joilla toiset jo 1800-luvulla kynttilänvalossa hikoilivat tenteissään. Voin osallistua vuosisataisten perinteiden muovaamiin promootioihin, joiden spontaanille riemulle ja hulluudelle ei vedä vertoja mikään toinen juhla tässä maailmassa.

Perinteiden vastapainoksi yliopisto on tietysti myös muuttunut valtavasti läpi historiansa: Vielä 1950-luvulla opiskelijan oli julkeaa erehtyä teitittelemään rehtori Linkomiestä: "Kuulkaas neiti, minä en ole Teille mikään Te, vaan Herra Rehtori!" jyrisi vastaus. Vaan nyt kun niiaaminenkin on jo täysin poissa laskuista ja tuota myös nykyisissä opiskelijariennoissa viihtyvää, vuoden 1964 ESO:n fuksiaisten Munkkiniemen Kreivi Niiniluotoa sopii sinutellakin, elämme varsin vapaassa yliopistoyhteisössä! Samaa voitiin tietenkin aikanaan odottaa jo Ernst Palménilta, mutta yrittäkääpä kuvitella 1950-luvun Imperaattori, rehtori Linkomies Apteekin tiskille tanssimaan Britney Spearsin tahdissa!

Millainen elämänvaihe yliopisto-opiskelu voikaan ihmiselle olla? Se opettaa tuntemaan sisäistä paloa tieteeseen, tutkimukseen ja opettamiseen! Se tutustuttaa äärimmäisen kiinnostaviin persooniin, joiden kanssa kokee sekä onnistumisia että epäonnistumisia! Omalla kohdallanikin yliopisto on mm. merkittävästi laajentanut cv:täni, rikastuttanut sukupuolielämääni ja lisännyt suuresti inhimillisen käyttäytymisen ymmärrystäni. Siksi toivonkin, että yliopisto suhtautuu jatkossakin opiskelijoiden järjestötoimintaan ja -juhlintaan - kansleri Raiviota lainatakseni "opintojen aktiiviseen viivästyttämiseen" - yhtä myönteisesti kuin tähänkin asti. Huomaan kasvaneeni niin syvästi kiinni yliopistoon, etten osaa enää kuvitella elämääni ilman Alma Materia! Muista kytkennöistäni riippumatta olenkin aina ensisijaisesti nimenomaan yliopistopuolueen jäsen!

Yliopisto on ollut myös akateeminen tutkimuskohteeni! Ja olen saanut selville jo esimerkiksi sen, että "Beckin ideat institutionaalisesta refleksiivisyydestä ovat jälkensä ja edellytyksensä peittäneitä edistyksellisiä konstruktioita, jotka vain vaivoin paljastavat taustalla olevan aikalaisanalyysin metasosiologisen motiivin ja varsinaisen diagnoosin välisen jännitteen." - Siis anteeksi mitä? Nykyään erikoistumme liiaksi kaikilla tieteenaloilla ja niiden välisten rajojen ylittäminen on edelleen aivan liian vaikeaa. Erikoistuessani opin jatkuvasti tietämään "yhä enemmän" "yhä vähemmästä", kunnes lopulta tiedän "kaiken" "ei mistään". Ei se niin toimi! Fuksina halusin ymmärtää suuria kokonaisuuksia ja koko yhteiskuntaa! En saa unohtaa, mitä silloin ajattelin.

Kolmas näytös: Ilta

Vuonna 2006 yliopistonsa jatko-opiskelija, alumni ja yliopistoyhteisöä palveleva virkamies käy uusimassa tulevan väitöskirjansa lähdekirjallisuutta pääkirjastossa, koska Helka-järjestelmän lainojen verkkouusimisen maksimikerrat ovat täyttyneet. Näin meitä nyt erilaisin hallinnollisin keinoin rajoitetaan ja tehostetaan, mutta rakasta kirjastomiljöötäni eivät ole ainakaan vielä tainneet verottaa. Matkallani kirjaston palvelutiskille pysähdynkin aina ohi kulkiessani edelleen hetkeksi katsomaan rakkaita kattomaalauksiani.

O tempora, o mores! Tänään opintoviikkosi on konvertoitu opintopisteiksi ja yliopisto jakaa Sinulle vakavissaan ohjaushaitareita! Valmistu viidessä vuodessa! Hanki työkokemusta ja verkostoidu, jotta menestyt! Selkiytä HOPSisi ja pidä arvosanasi kiitettävinä. Ja siltikään et ole ilman työkokemusta tervetullut alasi työmarkkinoille. Hanki luovia harrastuksia ja syvällinen ihmissuhde, mieluummin paremmat kuin kavereilla. Älä epäonnistu, tai ainakaan myönnä jos epäonnistut. Keskustele älyllisesti ja suorita tvt-ajokorttisi mesettämällä! Käytätkö vielä WebCT:tä, sehän on jo ihan passé ! Siis miten sä voit lähes 30:nä tulla toimeen ilman eläkevakuutusta? Ootsä jäänyt yliopistolle roikkumaan? Voi voi.

Vaikka uskoni yliopiston tulevaisuuteen on ajoittain horjunut, se ei ole koskaan kaatunut. Miksikö? Ollessani HYY:n koulutuspoliittisen jaoston nuori jäsen vuonna 1998 vasta virkaan astunut rehtori Kari Raivio oli kertomassa yliopistomme tulevaisuuden haasteista. Edessä näytti olevan monia strategisia rahoituksen ja hallinnon ongelmia, kuten tänäänkin. Kun eräs opiskelija sitten alkoi vähitellen jo vaipua epätoivoon ja kysyi, onko yliopistoilla enää toivoa, rehtori kertoi oivaltavan tutkimusesimerkin keskiajalta nykypäivään säilyneistä instituutioista Euroopassa; niiden ylivertainen enemmistö on edelleen yliopistoja. Vaikka historia on myrskyisä kertomus instituutioiden noususta ja tuhosta, nimenomaan yliopistot ovat vuosisatoja säilyneet kriisistä toiseen ja muuttuneet aikansa vaatimuksiin, koska niiden ydin on riippumattomassa, älyllisessä ja kriittisessä tiedontuotannossa. Rehtorin vastaus rauhoitti meidät kaikki tuolloin, ja tämän ajatuksen voimalla jaksan vielä tänään ja jatkossakin uskoa siihen, että yliopisto säilyy ja menestyy myös tulevaisuudessa.

Epilogi eli jälkinäytös: Yö

Hyvät Kuulijat, vuoden 2050 tienoilla, kun yliopiston 400-vuotisjuhlat ovat onnellisesti takana ja omaan riemupromootiooni on vielä muutama vuosi odotusta - mikä muu kuin yliopisto muuten yleensä voisi tuottaa kalenterimerkintöjä puolen vuosisadan päähän? -, maailma lienee muuttunut nykyisestä valtavasti. Paljoa en uskalla kaukaiselta tulevaisuudelta toivoa, mutta sen verran, että vanhuksenakin voisin vielä astella muina miehinä Kansalliskirjaston keskisaliin ja siellä pelkästään ylös kattoon katsomalla muistaa vivahteita nuoruudestaan. Tuntea, että Äiti Yliopisto on ollut halki koko aikuisen elämäni se yksi ja sama, turvallinen henkinen koti muutoin yhä kaoottisemman maailman keskellä. Toivoa, että vaikka tässä maailmassa ainoastaan muutos on pysyvää, yliopisto säilyy ja kestää sukupolvesta toiseen, yli yksittäisten ideologioiden, valtioiden ja ihmisen elämän.

Nostakaamme malja Yliopistolle! Vivat, Crescat, Floreat, Universitas In Aeternam!


Takaisin